Hämeenkyrössä asuva kirjailija pitää puiden kaatamista kirjoja varten haaskauksena. Perjantaina hän puhuu Lahdessa kirjailijan luontosuhteesta.
Kirjat ovat kallisarvoisia, mutta puut ovat vielä arvokkaampia. Tätä mieltä on kirjailija Anni Kytömäki, ja siitä aiheutuu eräänlainen ongelma.
Kun Kytömäen esikoisromaani Kultarinta ilmestyi vuonna 2014, siitä tuli tapaus. Kriitikot kiittelivät ja lukijat vaikuttuivat tarinasta, jossa yksi päähenkilöistä pakenee Suomen sisällissodan pauhuja kauas pohjoiseen luontoon. Finlandia-palkinnon valintaraati muisti Kytömäkeä ehdokkuudella, ja Kokkolan kaupunginteatteri dramatisoi tekstin myöhemmin näytelmäksi.
Myyntimenestys tarkoitti kuitenkin myös sitä, että kauppoihin tarvittiin lisää kirjoja, joita varten tarvittiin lisää paperia. Piti siis kaataa lisää puita. Kytömäki päätti ratkaista moraalidilemman hankkimalla kirjansa tuotoilla itselleen metsää.
– Ensin ostin kolme hehtaaria, jotka sain mukaan Metso-suojeluohjelmaan. Koska valtio maksaa suojelualueista korvauksen, pystyin ostamaan lisää. Kaikkiaan Kultarinnasta tienaamillani kirjailijapalkkioilla on nyt suojeltu 14 hehtaaria metsää. Se tuntuu tosi hyvältä, Kytömäki kertoo.
Kytömäen kolme suojelupalstaa sijaitsevat Sastamalassa ja Vaasan lähellä Mustasaaressa. Hän omistaa edelleen maapohjan, mutta metsät on rauhoitettu pysyvästi.
– Siellä on hyvin erityyppistä metsää ja suota, ja ne saavat olla siellä nyt ihan rauhassa. En haaveile rakentavani mailleni esimerkiksi kesämökkiä tai ottavani sieltä puuta, sillä en ylipäänsä miellä niitä omikseni. Eikä se olisi tietysti enää mahdollistakaan, sillä nehän on nyt suojeltu.
Perjantaina alkava Lahden kirjailijakokous puhuu tänä vuonna aiheesta Kirjailijan luonto. Kytömäkeä osuvampaa kokousvierasta on suomalaisten nykyprosaistien joukosta vaikea keksiä, sillä ilman luontoa Kytömäestä olisi tuskin koskaan tullut kirjailijaa.
Ylöjärvellä lapsuutensa viettänyt Kytömäki (s. 1980) viihtyi mainiosti metsässä jo viisivuotiaana. Perhe asui rivitalossa, jonka piha rajoittui vanhaan aarniometsään. Sinne tuli tehtyä kahden veljen ja naapuruston lasten kanssa pieniä reissuja lähes päivittäin.
Ennen pitkää nuoren tytön mielikuvitus alkoi punoa metsään liittyviä tarinoita. Kesti kuitenkin vielä noin 25 vuotta, ennen kuin metsän kieli alkoi jalostua esikoisromaaniksi.
– Olen tarkkailijatyyppi, ja kirjoittamiseni on aina lähtenyt metsän hiljaisuudesta ja siitä rauhoittumisen tunteesta. Olin kuitenkin nuorempana melkoinen perfektionisti, joten pitkiä tarinoita oli vaikea saada aikaan. Se alkoi helpottaa vasta, kun annoin itselleni luvan luonnostella tapahtumia, Kytömäki selittää.
Kultarintaa varten Kytömäki joutui luomaan myös sanat osin uudelleen. Olemassa oleva kieli ei tuntunut aina täysin vastaavan sitä, mitä Kytömäki luonnossa ollessaan tunsi.
– Sopivien verbien puuttuessa tein itse onomatopoeettisia sanoja. Arvelin, että kyllä lukijat niiden merkityksen kuitenkin ymmärtävät.
Kytömäen kirjojen metsä on elävä olento, joka ottaa tulijan vastaan, luo yhteyksiä yli sukupolvien ja kuiskii viestejään niille, jotka malttavat kuunnella. Näin on myös Kivitaskussa (2017), joka kertoo yhden suvun ihmisten tarinaa kolmella eri vuosisadalla.
Kytömäki tuntee suomalaiset metsät eittämättä keskimääräistä paremmin, sillä ennen kirjailijaksi ryhtymistään hän oli luontokartoittaja ja teki töitä ympäristöjärjestöissä.
Kytömäki on perehtynyt myös luontoon liittyviin kansanuskomuksiin ja mytologiaan. Metsää ymmärrettiin hänen mielestään Suomessa ennen paremmin kuin nyt. Ikiaikainen metsä oli hieman pelottavakin paikka, jossa asuvien henkien tahtoa kunnioitettiin. Siksi metsä jätettiin usein rauhaan.
Sen jälkeen kun talouskasvun tavoittelu vei voiton, metsä on muuttunut raaka-ainevarastoksi, jota ihminen hyödyntää melko surutta omiin tarkoitusperiinsä. Se harmittaa Kytömäkeä.
– Puut ovat metsän olentoja, joiden kasvaminen aikuiseksi vie sata vuotta. Tosin ilmastokeskustelun myötä se perinteinen luonnon kunnioitus on ehkä hiljalleen palautumassa, tällä kerralla ei tosin yliluonnollisista syistä vaan tieteellisistä.
Jos puita välttämättä pitää kaataa, Kytömäki soisi, että niistä tehdään jotakin arvokasta – esimerkiksi laatuhuonekaluja, soittimia tai lääkkeitä.
– Paperia sen sijaan osattiin tehdä jo 1800-luvulla esimerkiksi lumpuista ja oljista. Agrosellussa olisi meillä paljon kehittämisen varaa, hän uskoo.
Hämeenkyrössä perheensä kanssa asuva kirjailija hoitaa omaa luontosuhdettaan mieluummin pienillä päivittäisillä piipahduksilla lähimetsiin kuin pitkillä erämaajotoksilla. Hän oudoksuu ylipäänsä ajatusta monimutkaisista vaelluksista, joihin valmistaudutaan viikkokausia huipputeknisin varustein.
– Etsin myös kaupungissa kulkiessani jatkuvasti vihreitä länttejä ja merkkejä luonnosta. Lahdessa esimerkiksi Kariniemen puisto ja Mustankallionmäki ovat kiehtovia paikkoja.
Kytömäki ei oikein usko niitä, jotka väittävät, että suomalaisilla olisi muita kansoja vahvempi luontosuhde. Hän huomauttaa, että maaseudulla asuvatkaan eivät välttämättä ole enää yhtään sen lähempänä luontoa kuin kaupunkilaiset.
– Monet jopa kammoavat luontoa vaikkapa punkkien vuoksi, mielestäni ihan turhaan. Itse olen aina kokenut olevani metsässä hyvässä turvassa.
Pikku hiljaa Kytömäki on oppinut hyväksymään ajatuksen myös ihmisluonnosta. Kirjoittaessaan hän hakeutuu mieluummin lajitoveriensa keskelle kuin luonnon siimekseen.
– Esimerkiksi kirjasto on hyvä paikka kirjoittaa. Luonnossa vire sen sijaan hiipuu, sillä tunnen siellä oloni vähän liiankin rennoksi.
Kytömäki on elättänyt itsensä kirjoitustöillä esikoisteoksen ilmestymisen jälkeen. Parhaillaan hän työstää uutta romaania Suomen Kulttuurirahaston kokovuotisen apurahan turvin. Hän ei kuitenkaan halua sanoa, mitä tuleva kirja käsittelee.
– Sen verran voin paljastaa, että luontoteema jatkuu. Kirjasta piti tulla jatko-osa Kultarinnalle, mutta en jaksanutkaan enää jatkaa niillä hahmoilla.
Anni Kytömäki alustaa Lahden kirjailijakokouksessa perjantaina klo 10.