Preussilainen sotateoreetikko Carl von Clausewitz (1780–1831) kirjassaan Sodankäynnistä toteaa, että silloinen Puolan jakaminen suurvaltojen kesken oli luonnollista, koska kukaan ei ollut valmis auttamaan Puolaa ja koska maa ei ollut omaehtoisesti kyvykäs valtio.
”Sadan vuoden ajan tämä maa oli lakannut olemasta itsenäinen osa eurooppalaista politiikkaa ja ollut ainoastaan kiistakapula muiden riidoissa”, Clausewitz kuvaa suurvalta-ajattelua. Neuvo pienemmille oli, että niiden tuli olla kyky ja tahto omaan puolustukseen sekä tukijoita, jotka näkevät puolustuksen tukemisen olevan strategisten etujensa mukaisia.
Kun jotkut ihmettelevät Suomen sotien alituista muistamista, ehkäpä he eivät ole lukeneet Clausewitzin pääteosta. Suomi on strategisen sijaintinsa vuoksi ollut voimapolitiikan kohde, mutta sen on ollut myös omaehtoisesti selviytyvä valtio ja sillä on siksi ollut tukijansa. Selviytymisestä muistuttaminen on jo itsessään geopoliittinen teko.
Geopolitiikka on strategisten alueiden, väylien ja resurssien suoraa tai epäsuoraa hallintaa. Napoleonin sotien päätyttyä vuoden 1813 jälkeen syntyi Pohjolaan uusi järjestys, jossa erityisesti Tanska, mutta myös Ruotsi, kokivat nöyryytyksen muiden suurvaltojen noustessa. Tanskalle Norjan menetys tarkoitti Itämeren portinvartijakyvyn heikkenemistä. Ruotsille Suomen menetys muutti erityisesti Pohjanlahden strategista roolia.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Tarton rauhassa 1920 sovittiin Suomen rajoista. Suomi luovutti alueita Karjalankannakselta sekä Itä-Karjalasta. Vastineeksi Suomi sai Petsamon, jossa sijaitsi satama Jäämeren rannalla. Pietarin suojaaminen ja Suomenlahden kontrolli oli Neuvostoliitolle ensisijaista. Saman suunta jatkui Moskovan vuoden 1940 sopimuksen lukuisissa aluemenetyksissä. Velvoite rakentaa Sallan rata sopi Neuvostoliiton Saksan kanssa solmimaan etupiirijakosopimukseen sekä mahdollisti hyökkäysuran Suomen poikki kohti Ruotsin rajaa.
”Suomen strateginen sijainti on myös merkittävä resurssi, kunhan Clausewitz pidetään mielissä.
Pariisin rauhansopimuksessa Petsamo ja Jäämeren yhteys menetettiin. Hangon Neuvostoliitto vaihtoi Porkkalaan. Porkkalan tukikohta mahdollisti strategisen Suomenlahden kapeikon hallinnan sekä sijaitsi painostavan lähellä Helsinkiä. Neuvostoliitto oli miehittänyt Baltian, joten Suomen alueluovutuksien jälkeen Suomenlahden tilanne muuttui sen kannalta hyvin edulliseksi liikuttaessa kohti kylmää sotaa. Porkkalasta voitiin tässä tilanteessa luopua ja painottaa enemmän epäsuoraa geopoliittista vaikuttamista.
Kylmän sodan jälkeen Euroopan maille avautui mahdollisuus itse päättää omat turvallisuuspoliittiset ratkaisunsa. Tämä johti NATO-alueen rajautumiseen Baltiassa suoraan Venäjään ja Yhdysvaltojen historialliseen suuriin intresseihin ja sitoumuksiin Itämerellä sekä Suomenlahdella. Yhdysvallat näyttää myös palanneen perinteiseen linjaansa, jossa keskeistä ei ole niinkään estää Venäjän ja Kiinan lähentyminen vaan liittolaissuhteiden vahvistaminen niitä ympäröiviin etupäässä demokraattisiin valtioihin.
Ukrainan sodassa on paljolti kysymys Venäjän halusta ja kyvystä asettaa punainen viiva kylmän sodan lopun vakiintuneille periaatteille. Kyberhäirintä Yhdysvalloissa ja muutkin metkut tukevat tätä päämäärää. Punaisia viivoja asetetaan tavalla, jota tukee toimet kilpailijoiden punaisten viivojen häiritsemiseksi. Pyrkimys on muuttaa vallitsevaa olotilaa sekä painostaa kompromisseihin omien intressien hyväksymiselle.
Suomen strateginen sijainti on myös merkittävä resurssi, kunhan Clausewitz pidetään mielissä. Kumppanuus Suomen kanssa voidaan nähdä palvelevan eri maiden pitkän tähtäimen etuja. Omaehtoinen tehokas puolustuskyky ja strateginen pelisilmä turvallisuuskudelmia luotaessa ovat maailman melskeessä keskeisiä voimavaroja, joilla strategista sijaintia voi kääntää voimavaraksi.
