Kukaan ei tiedä, miksi lähes sata naista ja lasta upotettiin Levänluhdan lampeen 400-luvulla Isossakyrössä. Jaana, Enni ja Mervi ovat äitilinjaisesti sukua yhdelle heistä. Uudet tutkimukset avaavat ikivanhaa mysteeriä.
– Olen nähnyt nyt kahtena peräkkäisenä yönä, että joku tumma, musta lähestyy minua. En tiedä, mikä se on, tai mitä voisi tapahtua? Se on vain tunne, että joku musta lähestyy.
Helsinkiläinen Mervi Ahervuo, 67, selaa unipäiväkirjansa merkintöjä.
–Minä ja äiti ollaan kovia unennäkijöitä, Mervin tytär Jaana Ahervuo, 45, naurahtaa.
– Eikö mummo nähnyt unessa veljensä kuolemankin?
Enni Ahervuo, 12, kuuntelee sohvalla hiljaa äitinsä ja isoäitinsä keskustelua.
On kulunut vain viikko siitä, kun Mervi Ahervuo sai yllättävän sähköpostin: hän on sukua 1600 vuotta sitten lampeen upotetulle naiselle.
Isonkyrön Levänluhdasta löydetyt 98 vainajaa ovat olleet mysteeri jo satoja vuosia. Tutkijat ovat yrittäneet ratkaista veteen haudattujen naisten ja lasten arvoitusta 1800-luvulta lähtien.
Sähköpostiviesti on nyt kuin pieni valonpilkahdus menneisyydestä. Sen vuoksi teemme matkan Levänluhtaan.
Kuva: Niklas Meltio
Mitokondrio-DNA:n äitilinjan ketju yhdistää Ahervuon naiset Mervin, Jaanan, Ennin ja mysteerivainaja JK1968:n
Museoviraston varastossa on pieni pahvilaatikko. Siinä säilytetään Levänluhdan vainajaa nimeltä KM 2:1a16. Hän on saanut tutkijoilta myös toisen, hitusen helpomman nimen JK1968, jota käytämme tässä artikkelissa.
JK1968:sta ei ole enää paljon jäljellä - vain tummanruskea alaleuka ja kolme kiiltävän valkoista hammasta.
Hampaita hänellä oli vielä muutama vuosi sitten neljä, mutta tutkijat joutuivat irrottamaan yhden DNA-tutkimuksia varten.
Se kannatti. Nyt tiedämme, että JK1968 oli aikuinen ja nainen.
Hän on levänluhtalainen nainen nimeltä JK1968.
Vielä huikeampi tieteellinen läpimurto oli se, että näin vanhasta hampaasta saatiin eristettyä JK1968:n perimä, äitilinjainen mitokondrio-DNA.
Mitokondrio-DNA periytyy äidiltä lapselle sukupuoleen katsomatta. Kuitenkin vain tytär äidiksi tullessaan siirtää sen eteenpäin omille jälkeläisilleen - näin syntyy äitilinja.
Tällainen äitilinjan ketju yhdistää Ahervuon naiset Mervin, Jaanan, Ennin ja JK1968:n.
Levänluhtaa pidettiin pitkään pahana paikkana, uhrilähteenä tai suohautana.
– Aluksi minä luulin, että sinne suohon on dumpattu vain pahoja ihmisiä. Kamala ajatus, Jaana sanoo ja painaa autonsa kaasua raskaammin.
Edessä on lähes viiden tunnin ajomatka Isoonkyröön.
– Onkohan sinne haudattu samaan aikaan sekä äiti että myös sen lapsi?
Levänluhtaa pidettiin pitkään pahana paikkana, uhrilähteenä tai suohautana. Suo oli mytologisesti välitila, josta ei päässyt taivaaseen eikä helvettiin. Sinne joutuneen täytyi siis olla rikollinen tai ainakin hyvin paha.
Olivatko he orjia? Uskomusten mukaan lähteeseen uhrattu ihminen takasi yhteisölle paremman sadon ja elämän. Vielä 1900-luvulla leväluhtalaisia pidettiin “pitkäkalloisina” ja ylipäätään liian lyhyinä ollakseen “meitä” tavallisia suomalaisia.
Vuonna 2010 Levänluhdan kadonnut kansa -dokumentissa seurattiin tutkijoiden ensimmäistä yritystä eristää DNA:ta vainajien luista ja ratkaista tämä mysteeri.
Nykytutkimuksen mukaan moni vanha teoria ei sovi enää Levänluhtaan.
Levänluhta ei ollut tuhat vuotta sitten suo, vaan pieni lampi - kaunis vesikalmisto. Siitä ovat todisteena lumpeenkukan siemenet, joita löytyi arkeologisissa kaivauksissa. Vainajien mukana haudatut rannerenkaat ja korut todistavat, etteivät he olleet myöskään köyhiä. Luututkimusten mukaan he olivat normaalipituisia.
Levänluhdan vainajasta suurin osa on kuitenkin naisia ja lapsia. Miksi?
Ja miksi heidät on haudattu veteen, upottamalla kokonaisina ruumiina? Tämä on ollut vastoin rautakauden yleistä polttohautaustapaa.
Osumia alkaa tulla. Luumäki. Virginia. Hirvensalmi.
Geneettisen sukututkimuksen asiantuntija Marja Pirttivaara kirjoittaa läppärilleen “U5a1a1a, b ja h”. Se on levänluhtalaisen naisemme ns. äitilinjainen haploryhmä.
Haploryhmiä vertailemalla voidaan selvittää kansojen sukulaisuuksia ja alkuperää.
Pirttivaara hallinnoi Suomi DNA-projektia. Se on sukututkimusyhteisö, jonka jäseninä on 16 000 ihmistä ympäri maailman. He kaikki ovat tehneet itsestään kaupallisen DNA-testin.
Nyt kun JK1968:n perimä on selvitetty, Yle pyytää Pirttivaaraa etsimään hänelle mahdollisia nykysukulaisia Suomi DNA-projektista.
Osumia alkaa tulla. Luumäki. Virginia. Hirvensalmi.
–18 kappaletta löytyi. Siinä ovat levänluhtalaiselle äitilinjaisesti sukua olevat henkilöt, Pirttivaara kertoo.
Mervi Ahervuo oli tehnyt DNA-testin vuosi sitten, ja siksi hän istuu nyt autossa tyttärensä ja tyttärentyttärensä kanssa matkalla katsomaan kaukaisen sukulaisensa viimeistä leposijaa.
– Minä olin juuri pari tuntia aikaisemmin liittynyt sukututkimusta tarjoavalle verkkosivustolle, kun Ylen sähköposti tuli, Mervi kertoo innostuneena.
– Onhan tämä käsittämätön juttu, kun miettii sitä äitien ja sukupolvien ketjua!
1600 vuotta suomalaisnaisia
Mervi Ahervuon vanhin tunnettu äitilinjainen esiäiti Hebla Henrikintytär syntyi vuonna 1705 Luumäellä.
Kun kelataan siitä hetkestä vauhdilla ajassa taaksepäin toista tuhatta vuotta, noin neljäkymmentä tuntematonta sukupolvea äitejä ja tyttäriä, näkyy pieni valonpilkahdus. JK1968 ilmoittaa olemassaolostaan 400-luvulla, jolloin hunniheimojen kuningas Hunni Attila riehuu Euroopan sydämessä ja Länsi-Rooma romahtaa.
Radiohiiliajoituksen mukaan JK1968 kuoli vuosien 404-480 jkr. välisenä aikana eli noin 1600 vuotta sitten. Perimältään hän oli lähellä nykysaamelaisia.
Mervi ja JK1968 ovat siis äitilinjaisesti sukua toisilleen, mutta Mervi ei välttämättä ole JK1968:n suora jälkeläinen. Emme tiedä, milloin heidän vanhin tunnettu yhteinen esiäitinsä eli, ja miten kaukaa he lopulta ovat sukua toisilleen.
Jalasjärvi, Koskenkorva.
Ilmajoella auton tuulettimesta sisään leijailee ehta paskan haju. Kylvötyöt ovat käynnissä.
Tutkijoita on pitkään askarruttanut, olivatko levänluhtalaiset paikallisia, muualta muuttaneita vai vain ohikulkijoita, kuten autossa istuva Ahervuon perhe?
Vastaus tähän kysymykseen löytyy vedestä.
Intendentti Laura Arppe on tehnyt JK1968:n hampaan kiilteestä strontiumin isotooppianalyysin Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoituslaboratoriossa. Osana Levänluhta-projektia tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että JK1968 on juonut koko elämänsä ajan paikallista, isokyröläistä vettä.
JK1968 on siis syntynyt Isossakyrössä ja elänyt siellä koko elämänsä ajan.
Pizzat perillä paikallisessa ravintolassa. Ennille kinkku-ananas ja Merville Frutti di Mare.
Huikeaa on, että myös yli tuhat vuotta vanhan vainajamme ruokavalio on pystytty selvittämään isotooppimäärityksistä. JK1968 on syönyt sekä maallista ravintoa, lihaa ja viljaa että myös meren antimia.
Frutti di Maren tonnikalan sijaan se oli ehkä hyljettä ja merikalaa.
"Mä niitä luita löysin keväisin kynnöksestä: valkoisia hampaita ja pääkallon luita"
Vanha isäntä Martti Arkkola ottaa vieraat vastaan. Hän on asunut pikkupojasta asti aivan Levänluhdan vieressä.
– Teidänkö geenit olisi nyt sitten tuolta?, Martti sanoo ja viittelöi talon portaille näkyvään Levänluhtaan.
– Minä niitä luita löysin keväisin kynnöksestä: valkoisia hampaita ja pääkallon luita. Emäntäkin löysi yhden korun, kun se haki sieltä kukkamultaa.
Kahvit on katettu keittiön puolelle. Toistakymmentä vuotta aluetta tutkinut arkeologi Anna Wessman on liittynyt myös seuraan.
Hyvin nopeasti kahvipöytäkeskustelu siirtyy kuolemaan. Siihen, kuinka kuolema on nykypäivänä mystifioitu ja siirtynyt laitoksiin, pois ihmisen silmistä.
– Rautakaudella kalmistot olivat lähellä asutusta, koska kuolema oli aina läsnä ja vainajille osoitettiin kunniaa käymällä siellä, Anna Wessman kertoo.
Levänluhta on kuitenkin poikkeus, se sijaitsi kaukana asutuksesta. Syy siihen voi olla, että Levänluhta oli erityinen paikka, ehkä pyhä?
–Tai sitten sinne haudatut ihmiset ovat olleet erityisiä.
Arvokkaat esinelöydöt, kuten taidokkaat korut tukevat tätä ajatusta.
– Miksi haudassa on vain naisia ja lapsia?, Jaana kysyy.
– Joku ideologinen tai sosiaalisesti hyvin merkittävä rooli näillä naisilla on täytynyt olla tässä yhteisössä. Ehkä he olivat jonkinlaisia parantajia tai kätilöitä, Anna Wessman pohtii.
Kahvit on juotu. Mervin mieltä painaa yksi asia.
– Minulle on tullut semmonen olo, että nyt kun näytteet on otettu ja tutkimukset tehty, nämä Levänluhdan vainajat pitäisi haudata uudelleen maan lepoon.
Levänluhtaan haudatut naiset ovat olleet erityisiä
On äitienpäivän aattoaamu, kello on 4.30. Pieni polku mutkittelee metsäsaarekkeen keskeltä pellon laitaan. Edessä aukenee vahvan sumun peittämä lakeus, kauempana voi erottaa punaisen aidan ympäröimän Levänluhdan.
– Voi, mikä usva, Mervi ihastelee.
Lintujen laulu jää metsään, on lähes painostavan hiljaista.
–Täällä on niin rauhallista ja puhdasta.
Levänluhdan isosta vesialueesta on jäljellä enää kaksi lähdettä, joista toinen on kuivunut tänä keväänä.
– Isommaksi tämän kyllä ajattelin, Jaana sanoo astuessaan punaisesta portista sisään. Kaste tarttuu kenkiin.
Mervi kurottaa lähteeseen.
Hyvää äitienpäivää vaan.
– Haluatko Enni koskea?, Mervi kysyy ja hivelee vettä käsissään. Enni pyörittää päätään kieltävästi. Vesi tuoksuu vahvasti raudalle.
– En voi enää pestä tätä kättä, Mervi kuiskaa.
– Nyt sä sekosit, Jaana huokaa. Molemmat nauravat.
Mervi ottaa laukustaan vaaleanpunaisen ruukkuruusun ja kaivaa pienen kolon maahan aivan lähteen reunalle.
– Kun vein eilen äidille ja mummolle uurnalehtoon kukan, ajattelin, että mä tuon tänne myös.
Mervi on pohtinut tarkkaan ruusun värin. Tumman ruusun voi antaa vieraalle, vanhemmalle naiselle. Vaalea ruusu on sen sijaan lempeä ja rakkaudellisempi.
– Hyvää äitienpäivää vaan.
Hetki ollaan ihan hiljaa. Mervi antaa vettä ruusulle lähteestä. Kuikka alkaa laulaa, sumu alkaa kadota pellolta.
– Tämä on jotenkin hirveän symppis paikka. Minulla on tästä hyvä tunne. Mystisyys on kadonnut tästä paikasta.
Jaanaa vähän naurattaa.
– Jouluna me ei täällä kuitenkaan aleta käymään.
Kuva: Niklas Meltio
Helsinki, Kansallismuseo.
JK1968:n pieni hentoinen leukaluu on asetettu jalustalle.
Vitriinissä on yhdeksän muun levänluhtalaisen kallon ruskeaa yläosaa. Valitettavasti yksikään niistä ei sovi JK1968:n leukaluuhun - kokeiltu kuulemma on. Emme koskaan saa tietää, miltä hän näytti.
Leukaluu ei ole yleensä esillä Kansallismuseon näyttelyssä, mutta tänään on erityinen päivä. Olemme järjestäneet pienen “sukukokouksen” lähes 1600 vuoden tauon jälkeen.
Mervi, Jaana ja Enni näkevät vihdoin kaukaisen sukulaisensa ensimmäistä kertaa.
– Nyt minä en ole enää nähnyt unia. Mutta koko ajan mä työstän tätä, Mervi pohtii.
– Kaikki tämä DNA-tutkimus, henki ja sielun palapeli saavat ajatusmaailman liikkeelle.
Siinä he nyt ovat, kaikki neljä.
– Jännää, Enni kuiskaa.
Jaana mittailee sormillaan omaa leukaluutaan - saman kokoinen.
Hampaat, miten kauniit, suorat ja valkoiset ne voivat ollakin yli tuhannen vuoden jälkeen.
– Minä katsoin sen Levänluhdan kadonnut kansa-dokumentin, mutta eihän me olla mihinkään kadottu, Mervi nauraa.
Mervi on miettinyt aikaisempaa ajatustaan, että vainajat pitäisi haudata. Hän on tullut hieman toisiin aatoksiin.
– Ne ovat kuitenkin vain enää luuta. Sielu ja henki ovat niistä lähteneet.
Artikkelia varten haastateltuja asiantuntijoita: Kerttu Majander, Markku Oinonen, Päivi Onkamo, Marja Pirttivaara, Anna Wessman ja Sanni Översti.
